Toukokuun runo

Anorexia

Vanhempieni edessä kelpaamaton.

Sisareni silmissä muistutus

epämiellyttävästä vahingosta.

Kaiken aikaa vääränlainen,

kertakaikkinen kummajainen.

Teini-iässä muotoni muuttui.

Siitä alkoi parjaaminen,

olin vapaata riistaa.

Isä sanoi isoksi, äiti painavaksi.

Sisar kehui omaa kepeyttänsä,

itserakkauttansa.

Äidin elämän kurjuus,

sivuun työnnetyt

lämpö ja nuoruuden hurjuus.

Isän rankat juomavuodet,

koko elämän kestävä kypsymättömyys.

Niistä punoin mä seittini,

ohuen langan,

jonka avulla hengissä roikuin.

Syvään masennukseen vaivuin,

ja kumaraan taivuin.

Pysähdyin ja mietin,

miksi teen mä näin.

Kuolema tulee, jos jatkan vain.

Annanko sen tulla, ojentaa kätensä,

ja vetää luokseen?

Miksi kukaan ei auta?

Kaikesta huolimatta,

kärsimyksestä välittämättä.

Nousin ylös, hitaasti kyllä.

Askel askeleelta, kohti valoa

ja seuraavaa päivää.

En tiedä, mikä oli se voima.

Mistä tuli se tahto?

Tämä tie, se jatkuu vain.

Kohti kirkkaampaa valoa.

Minä taistelen yhä.

Oikeudesta olla oma itseni,

omanlaiseni, arvokas minä.

Ilman toisten määrittelyjä,

toisten mittanauhoja.

Riitta-Liisa