Persoonallisuushäiriöinen oikeusriidan osapuolena; käytännön kokemuksia

Taustani ja kokemukseni ns. persoonallisuushäiriöisjutuista
Olen toiminut asianajotehtävissä yli 20 vuotta. Päätoimialojani ovat perhe-, perintö- ja työoikeus. Viitisen vuotta sitten jouduin eräässä juttusarjassa miettimään, mistä oikein oli kysymys. Oikeudenkäyntien normaalit selitys- ja käyttäytymismallit eivät päteneet, eikä jutuista tahtonut päämieheni vastapuolen käyttäytymisen vuoksi tulla millään valmista. Käteeni osui tuolloin sattumalta filosofi Raimo Mäkelän kirja ”Naamiona terve mieli, miten kohtaan luonnehäiriöisen”. Kirjan määritelmät persoonallisuushäiriöisestä ihmisestä kuvasivat hyvin tuolloista vastapuolta. Kokemus oli samankaltainen kuin mitkä monet narsistien uhrit kertovat kokeneensa: ”Naps, yhtäkkiä tälle kummallisuudelle löytyi nimi ja selitys”. Häiriöisten käyttäytyminen on yllättävän kaavamaista, kun heidän käyttäytymistään voi vertailla keskenään. Myöhemmin olen yrittänyt maallikkona perehtyä syvällisemmin tähän ilmiöön, jota ainakin osa juristikunnasta on tottunut selittämään termillä ”mahdoton ihminen”. Hyvää tietoa saa mm. Robert J. Haren kirjasta ”Ilman omaatuntoa” ja Sandy Hotchkissin teoksesta ”Miksi aina sinä? Narsismin seitsemän syntiä”. Myöhemmin olen ymmärtänyt joutuneeni jo aiemmin tekemisiin vastaavanlaisten ongelmien kanssa ymmärtämättä tuolloin, mistä on ollut kyse. Kiinnostukseni heräämisen myötä tämäntapaisia juttuja on eri syistä tullut minulle melko paljon.

Parin kolmen vuoden ajan olen tilastoinut ns. persoonallisuushäiriöisjuttuni. Niitä on kanavoitunut minulle tuona aikana melko tarkkaan 60. Näistä persoonallisuushäiriöisten uhreista tai uhreiksi itsensä kokeneista 50 on ollut naisia ja 10 miehiä. Aihepiiriin liittyviä kyselyjä ja tiedusteluja on tullut moninkertaisesti. Jutut ovat olleet melkein kaikki alun perin riita-asioita, joihin tosin on saattanut liittyä rikosjuttuja. Valtaosa on ollut lapsiriitoja, mutta jonkin verran on ollut myös työpaikka-, perintö- ja naapuruusjuttuja.

En pyrikään toiminnassani heti pääsemään varmuuteen siitä, onko jutussa varmuudella kyse siitä, että asiakkaani on narsistisesti tai muutoin persoonallisuushäiriöisen ihmisen uhri. Tehtävän vastaanottamiseen riittää, kun näen, että ihmistä kohdellaan selvästi epäoikeudenmukaisesti ilman perusteita. Kenenkään ei kuulu joutua perusteettomasti väärin kohdelluksi, olipa vastapuolen käyttäytymisen syynä luonteen ominaisuus tai joku muu asia.

Tällä hetkellä näyttää, että alan ammattilaisten keskuudessa käydään keskustelua terminologiasta, siis siitä onko kyse luonnehäiriöstä vai persoonallisuushäiriöstä. Kyse lienee enemmän semantiikasta kuin termien todellisesta eroavuudesta; ne lienevät ainakin toistaiseksi jotakuinkin synonyymejä toisilleen. Ehkä persoonallisuushäiriö on lievempi ilmaisu kuin luonnehäiriö. Tässä kirjoituksessa käytän termiä persoonallisuushäiriö.

On joitakin psykiatrian ja psykologian asiantuntijoita, jotka ovat sitä mieltä, että persoonallisuushäiriöitä ei pitäisi ottaa oikeudenkäynneissä esille lainkaan. Heidän uskomuksensa mukaan asian esille ottaminen leimaisi oikeudenkäynnin osapuolia, ja toisaalta tuomioistuimet heidän mukaansa kyllä tajuavat persoonallisuushäiriöiset. Olen eri mieltä. Käsitykseni mukaan persoonallisuushäiriöiset pystyvät sangen usein huijaamaan niin asianajajaa, sosiaaliviranomaisia, poliisia kuin tuomioistuintakin. Ihan harvinaista ei ole sekään, että persoonallisuushäiriöisen asianajaja ei tajua päämiehensä ominaisuuksia ja sen vuoksi lumoutuu päämiehestään niin, että häiriö moninkertaistuu oikeudenkäynnissä.

Aivan kuten em. kirjoissa on kerrottu, myös persoonallisuushäiriöisiä koskevissa riidoissa ja oikeudenkäynneissä toistuvat säännönmukaisesti tietyt asiat ja menettelytavat. Yritän jäljempänä selostaa niitä.

”Liiveihin uiminen”
Persoonallisuushäiriöinen pyrkii ns. uimaan liiveihin. Kohteena voi olla esimerkiksi oma asianajaja, vastapuolen asianajaja, tuomioistuin, poliisi, sosiaaliviranomaiset tai päiväkodin henkilökunta. Persoonallisuushäiriöinen haluaa etukäteen ja mahdollisimman varhaisessa vaiheessa päästä selittämään eri tahoille, ”mistä asiassa oikeastaan on kysymys”. Käyttäytyminen on tällöin usein alkuun ylikohteliasta ja mielistelevää. Monesti tämä puree, jos ei osaa olla varuillaan. Taitaa olla niin, että Suomessa imarrellaan ihmistä niin vähän, ettei siihen ole totuttu. Kun joku sitten ylistää sopivalla tavalla, se uppoaa kuin häkä eikä ylistetty välttämättä tajua tulevansa hyväksikäytetyksi tai huijatuksi. Kun persoonallisuushäiriöinen saa otteen kohteestaan, hän ruokkii huijaamaansa tahoa kohteliain elein ja pienin lahjoituksin (esimerkiksi kenkäteline päiväkotiin tai kukkia sosiaalivirkailijalle). Eräs tapa on heittäytyä muka kaveriksi sellaisen ihmisen kanssa, jota ei lainkaan tunne tai jota ei ole edes tavannut. Ei ole harvinaista, että tällainen ihminen lähettää tuomioistuimen tuomarille kirjelmiä tyyliin ”Terve Kari” tai pyrkii suoraan kontaktiin vastapuolen asianajajan kanssa mm. ohi oman asianajajansa.

Jos persoonallisuushäiriöinen ei saa kiedotuksi valitsemaansa tahoa tahtoonsa hyvällä, hän yleensä yrittää pahalla: uhkailemalla, painostamalla, tekemällä rikosilmoituksia, valituksia ja kanteluita. Se väsyttää monen.

Valehteleminen oikeudenkäynnin metodina
Normaalisti oikeudenkäynneissä osapuolet avustajineen voivat luottaa siihen, että ihmiset puhuvat totta. On inhimillistä, että osapuolet näkevät asiat itselleen edullisessa valossa eivätkä pysty asennoitumaan objektiivisesti, ja siksi yleensä tahtomattaan ”vedättävät” vähän. Yleensä ihmisillä on kuitenkin pyrkimys totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. He eivät kehtaa oman etunsa nimissäkään tehdä ihan mitä vain.

Persoonallisuushäiriöistä vastaan riidellessä tilanne on eri. He pystyvät valehtelemaan kirkkain silmin ja tunnontuskia tuntematta. Luullakseni osa heistä mieltää valehtelevansa, mutta osa ei selvästikään edes ymmärrä puhuvansa vastoin totuutta. He ovat usein vilpittömän röyhkeitä ja projisoivat omat ominaisuutensa vastapuoleen. Juuri se usein hämää tuomioistuinta ja muita oikeudenkäynnin osapuolia, että persoonallisuushäiriöinen itse uskoo oman asiansa oikeutukseen tai ainakin pystyy näyttelemään, että uskoo. Tällaisessa tilanteessa on vaikea erottaa väärää oikeasta. Ihmisen perususkomus kun on, että ihmiset puhuvat totta. Häiriöisen valheet ja väärät väitteet jäävät helposti elämään ihmisten, myös tuomareiden mieleen.

Joskus on kyse siitä, että asiat on jo ennen oikeudenkäyntiä rakennettu tai yritetty rakentaa näyttämään muulta kuin mistä on todellisuudessa kysymys. Monet luonnehäiriöiset ovat poikkeuksellisen älykkäitä. Parhaimmillaan/pahimmillaan he pystyvät suunnittelemaan asioita pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti. Lapsijutuissa tämä tarkoittaa usein sitä, että asioiden ollessa vielä ns. hyvin, persoonallisuushäiriöinen muokkaa maaperää pitkiäkin aikoja ennen lopullista iskua ja saa olosuhteet itselleen mahdollisimman edullisiksi toisen osapuolen edes tajuamatta, missä mennään. Useimmiten on kyse lasten mielipiteen valheellisesta muokkauksesta, manipuloinnista, monesti myös naapuruston ja viranomaisten mielen muokkaamisesta. Valitettavan usein käy niin, että sen kertomusta uskotaan, joka pääsee ensimmäisenä kertomaan.

Yleensä persoonallisuushäiriöinen on se, joka pelaa peliä eikä kykene kokemaan aitoja tunteita. Hän onkin yleensä hereillä ja ensimmäisenä kertomassa ”totuutta” juuri siksi, että hän haluaa varmistua siitä, että totuus koetaan hänen haluamallaan tavalla. Ns. normaali ihminen uskoo totuuden olevan jotakuinkin objektiivinen asia, minkä vuoksi hän ei koe erityistä tarvetta selittää asioita eri tahoille, vaan luottaa siihen, että totuus tulee ilmi. Näin ei aina käy, koska ihmiset ovat manipuloitavissa. Ensimmäinen kertomus otetaan helposti todesta, vaikka se ei sitä todellisuudessa olisikaan.

Toisen osapuolen myöhempi kertomus koetaan helposti selittelyksi, eikä sitä usein uskota todeksi silloinkaan, kun tosiasiat osoittavat kertomuksen todeksi. Ihmisen näyttää olevan vaikea myöntää virhearvioitaan ainakaan sellaisessa aikataulussa, missä sillä olisi merkitystä oikeudenkäyntien kannalta. Tämä johtuu kaiketi siitä, että ihminen joutuu kyseenalaistamaan oman arvostelukykynsä. Viranomaisen voi olla vaikeampi myöntää virhearviotaan kuin yksityishenkilön.

Kaupankäynti
Persoonallisuushäiriöinen käy oikeudenkäynnissä mielellään kauppaa asioilla, jotka normaalisti eivät ole kaupankäynnin kohteena. Tyypillistä on yrittää ostaa tapaamisoikeuksia elatusavulla: ”En maksa, ellet anna tavata lasta haluamallani tavalla”. Persoonallisuushäiriöinen ei yleensä ymmärrä, että hänen kykynsä tavata lastaan ei ole sidoksissa siihen, kuuluuko hänen maksaa elatusapua vai ei. Sen vuoksi hän ajattelee usein, että elatusavun kuuluu olla pieni, jos tapaamisoikeuskin on suppea. Näinhän asia ei mene. Elatusvelvollisuus on vastuuta siitä, että on lapsen vanhempi. Tapaamisoikeus taas sovitaan tai määrätään sen mukaisesti, mikä on lapselle hyväksi. Lapsen hyvää huoltoa tai tapaamisoikeutta ei voi hinnoitella. Kummankin vanhemman täytyy ansaita vanhemmuutensa ja etävanhemman oikeutensa tavata lastaan.

Aika usein persoonallisuushäiriöiselle raha ja varallisuus ovat korostuneita arvoja. Muutamassa tapauksessa on tehty niin, että vapaus uhriudesta on ”ostettu” luopumalla elatusavusta. Teknisesti tämä on vaikeaa, koska elatusapu on lapselle kuuluva oikeus, josta ei voi pätevästi luopua. Tosiasiallisesti asia on järjestettävissä. Tällaiset tapaukset ovat tavallaan helpotuksia. Niissä voi selkeästi tajuta, ettei narsistisesti persoonallisuushäiriöinen todellakaan tunne tunteita tai kiintymystä, vaan ne ovat hänelle rahassa mitattavia suureita.

Vedätys
Persoonallisuushäiriöinen on usein neuvottelevinaan tosissaan riidan kohteesta. Kun ollaan pääsemässä sopimukseen, hän vetäytyy ja aloittaa uuden lypsämisen. Vaikka sopimus tehtäisiinkin, sitä on tarve muuttaa pian sopimisen jälkeen. Mikään sopimus ei pidä.

Ei ole harvinaista, että persoonallisuushäiriöinen tekee sopimuksen riidasta, mutta hyvin pian alkaa vaatia sopimuksen tarkistamista. Eräässäkin tapauksessa tällainen vaatimus tuli jo viikon kuluttua sopimuksen solmimisesta. Kyse on ymmärtääkseni siitä, että persoonallisuushäiriöinen ei sopimuksen solmimisesta huolimatta koe sopineensa mitään ja ajattelee asian olevan taas uudelleen auki. Vielä enemmän on luullakseni kyse siitä, että häiriöinen haluaa kontrolloida entistä kumppaniaan/vastapuoltaan.

Persoonallisuushäiriöisen ihmisen uhrin kannalta vedättäminen on ongelmallista. Yleensä ihminen uskoo ja haluaa luottaa siihen, mitä hänelle sanotaan. Näin kait sen vuoksi, että pääosa ihmisten välisestä kommunikoinnista on aitoa ja rehellistä. Persoonallisuushäiriöisiä on synkimpienkin arvioiden mukaan onneksi kuitenkin väestöstä vain muutama prosentti. Kun on tottunut luottamaan ihmiseen, on vaikea uskoa ja hyväksyä, että toinen ei pelaakaan rehellistä peliä, vaan huijaa ja vedättää koko ajan; mikään ei ole totta. Persoonallisuushäiriöinen panee aina saman uskottavalta kuulostavan levyn päälle, ja ns. uhri lähtee siihen helposti mukaan, halusi tai ei.

Persoonallisuushäiriöisen vedätyksen syy on ilmeinen. Hän haluaa pitää entistä puolisoaan tai muuta uhriaan pihdeissään; häiriöinen on alistanut tai ainakin halunnut alistaa uhrinsa ja pyrkii suhteen päättymisen jälkeenkin pitämään otteensa. Parisuhdejutuissa tämä pyrkimys toteutuu miltei poikkeuksetta lasten välityksin, kun tai jos entinen kumppani on jo päässyt kuristusotteesta. Juuri sen vuoksi lapsiriitoja on niin paljon.

Lähipiiri todistajina
Kuten muillakin elämänaloilla, persoonallisuushäiriöinen saa lähipiirinsä eli ns. hovinsa avuksi myös oikeudenkäynneissä. Kun häiriöinen on saanut oman porukkansa lumotuksi erilaisin vääristellyin puhein ja usein myös erilaisin taloudellisin etuuksin, he ovat valmiita esimerkiksi oikeudenkäynneissä kertomaan mitä tahansa myönteistä häiriöisestä. Näin tietenkin sen vuoksi, että he eivät itse ymmärrä häiriöisen ominaisuuksia; häiriöinen on hovilleen mitä parhain tyyppi: ”Kun pyytää häntä tuomaan korin kaljaa, hän tuo kaksi”. Persoonallisuushäiriöisen olemukseen kuuluu juuri se, että kykenee olemaan tietyille tahoille mitä ihastuttavin ihminen aina siihen asti, kunnes nämä tajuavat häiriön olemassaolon. Sen jälkeen häiriöinen hylkää heidät.

Halu voittaa peli
Oikeusriidan kohde on persoonallisuushäiriöiselle usein toissijainen asia. Ensisijainen pyrkimys on voittaa jokin oman mielen kehittämä peli. Lapsiriidoissa tämä tarkoittaa yleensä huollon ja asumisen saamista/vaatimista itselleen. Koska häiriöinen ei yleensä edes miellä toimivansa väärin motiivein, hän ei useimmiten edes tajua pelaavansa mitään peliä. Todellisuudessa häiriöisen toiminta on useimmiten pelkästään sitä, että hän haluaa osoittaa olevansa riitapuoltaan vahvempi ja pystyvänsä voittamaan tämän. Oikeudenkäynti on vain jatke muusta vallan ja voiman käytöstä.

Aika ajoin oikeusriidoissa käy niinkin, että häiriöinen voittaa riidan esimerkiksi lasten huollosta tai tapaamisoikeudesta, mutta menettää mielenkiintonsa ”voittoonsa”, kun on sen saanut. Aika ajoin käy niin, että häiriöinen ei kestäkään onneaan ja luoksensa saamiaan lapsiaan, vaan on jonkin ajan kuluttua valmis luopumaan lapsistaan entisen puolisonsa hyväksi. Vaikka tällainen ei ole harvinaista, ei se ole yleistäkään.

Vastapuolen uhkailu ja tuhoaminen
Jos persoonallisuushäiriöinen ei saa haluamaansa hyvällä, hän yrittää sen saavuttamista sen jälkeen yleensä pahalla. Normaali kaava on, että ensin hän alkaa uhkailla, usein ensin verhotusti ja jos se ei tehoa, täysin avoimesti. Ensin hän yleensä uhkailee esimerkiksi elatusapujen maksamatta jättämisellä, perinnöttömäksi tekemisellä ja jopa lastensa hylkäämisellä; mikä tahansa tällaisella asteikolla käy kauppatavaraksi. Yleisin uhkaus lienee se, että eron uhatessa häiriöinen ilmoittaa pitävänsä lapset, ja ettei toinen saa enää koskaan nähdä heitä. Alistettu osapuoli kokee uhkan usein todelliseksi, minkä vuoksi pitkittää eron hakemista ja luopuu siitä jopa kokonaan jatkaen alistettuna elämistä hyvinkin pitkään.

Joskus uhkaus on käänteinen: ”jos tulee ero, en enää koskaan tapaa lapsiamme.” Eräässä jutussa mies uhkasi tai paremminkin ilmoitti hylkäävänsä omat lapsensa ja ottavansa uusiksi lapsikseen erään toisen naisen lapset, joiden kanssa hänen oli ilmoituksensa mukaan tarkoitus perustaa uusi perhe. Kaveri ei vaan ollut huomannut kysyä ”uudelta naiseltaan” tämän mielipidettä. Se ei häirinnyt häntä pitämästä uutta ”suhdetta” todellisena ja toisaalta uhkaustaan omien lastensa hylkäämisestä muuna kuin pienenä kiukunpuuskana. Myöhemmin kävi ilmi, ettei uusi nainen ollut milloinkaan ajatellutkaan parisuhdetta uuden isäkandidaatin kanssa ja ettei kyse ollut ollut edes varsinaisesta seurustelusta.

Ihmisen, joka ei ole kokenut persoonallisuushäiriöisen toimintaa, on todennäköisesti vaikea uskoa, että persoonallisuushäiriöisen tavoitteena on usein todellakin tuhota vastapuolensa. Jopa niin, että persoonallisuushäiriöinen toivoo ja haluaa tämän kuolemaa ajamalla hänet niin ahtaaseen saumaan, että uhrin mielenterveys järkkyy ja tämä jopa harkitsee itsensä eliminoimista. Niistä todennäköisistä tapauksista minulla ei ole tietoa, joissa uhri on todellakin tuhonnut itsensä tai sairastunut psyykkisesti ja pysyvästi. Moni asiakkaistani on kokenut henkensä olevan uhattuna, minkä vuoksi he ovat joutuneet lapsineen karkaamaan parisuhteesta salaa ja usein turvakodin kautta. Tuhoamisen toteuttamiseen persoonallisuushäiriöinen käyttää yhtenä välineenään oikeudenkäyntejä.

Eräässä jutussa/juttusarjassa vastapuoli ilmoitti seuraavasti: ”Olen hankkinut kotivakuutuksen kolmesta eri vakuutusyhtiöstä voidakseni riidellä sinua vastaan loputtomasti”. Hän on kyllä riidellytkin, mutta on toistaiseksi hävinnyt kaikki kymmenkunta juttuaan. Nyt on tosin jo ainakin kolme uutta juttua vireillä. Oikeudenkäyntien lopputulos ei todennäköisesti voi muuttaa aiempaa oikeustilaa, mutta jatkuvat oikeudenkäynnit näännyttävät normaalia ihmistä toisin kuin persoonallisuushäiriöistä. Häiriöinen saa niistä voimaa omille epätosille ja epärealistisille uskomuksilleen; kun panee uuden jutun vireille, asiat ovat jo miltei niin kuin vaatimuskirjelmässä esitetään.

Tämän otsikon alle sopinee se persoonallisuushäiriöisen normaalitoiminta, että käräjäsalissa tai muussa asioiden ratkaisupaikoissa hän esittää ns. hyvää naamaa ja heti odotussalissa haukkuu vastapuolensa alimpaan helvettiin ja pyrkii yhteisen tilan saatuaan yleensä jatkamaan sitä alistamisen pyrkimystä, johon on ajan saatossa tottunut. Tämän vuoksi mm. olosuhdeselvityksiä tekevien sosiaaliviranomaisten tulisi ymmärtää, ettei heidän työskentelytapojensa mukainen ns. perinteinen yhteisneuvottelu ole aina paikallaan sen vuoksi, että siinä pätevät helposti aiemmin parisuhteessa esiin tulleet ongelmat; toinen on ollut alistaja ja toinen alistettu. Sosiaali- tai muun viranomaisen läsnäolo ei poista ongelmaa.

Jos toinen osapuoli on aiemmin tuomittu lähestymiskieltoon tai/ja rangaistukseen toista kohtaan tehdyistä väkivalta- tai henkilökohtaiseen rauhaan liittyvistä rikoksista, niin miten rikoksen uhri voisi tulla luontevasti yhteispalaveriin tällaisen ihmisen kanssa? Rikostutkinnassa ja usein tuomioistuimissakaan heitä ei pakoteta alistumaan ahdistajansa vaikutuspiiriin, vaan heitä kuullaan siten, ettei vastapuoli ole samassa tilassa tai ainakaan näköyhteydessä. Nykyisin tuomioistuimet suostuvat aiempaa helpommin myös siihen, että ns. siviilijutuissakin ymmärretään ja hyväksytään asianosaisen ja todistajien pelko, ja heitä suojataan uhkaajalta esimerkiksi estämällä näköyhteys sermien avulla.

Kiltteyden, hyväntahtoisuuden ja heikentyneen psyykkisen tilan hyväksikäyttö
Kuten muillakin elämänaloilla, persoonallisuushäiriöinen hyödyntää oikeusjutuissakin vastapuolensa kiltteyden, hyväntahtoisuuden/hyväuskoisuuden, usein miltei loputtomiin jatkuvan ymmärryksen toisen tekemisiin sekä toisen heikentyneen psyykkisen tilan. Juristi tulee tilanteeseen usein vasta silloin, kun vahinko on jo tapahtunut.

Eräässä tapauksessa mies oli perustanut salaa uusioperheen, johon oli jo syntynyt kaksi lasta ja kolmas oli tulossa. Vanha perhe vaimoineen ja kaksine lapsineen sai tietää tästä vahingossa. Puolisoilla oli avio-oikeuden täysin poissulkeva avioehtosopimus. Tästä huolimatta nainen lahjoitti avioeron vireille tulon jälkeen miehelle puolikkaan arvokkaasta kiinteistöstä. Mies painosti tähän voimakkaasti tilanteessa, jossa nainen oli vielä täysin alisteinen hänelle. Myöhemmin nainen luonnollisesti katui tekoaan ja halusi tutkia, voisiko hän saada lahjoituksen peruutetuksi. Asia on kesken, mutta ihan helppoa purkaminen ei ainakaan ole. Onnellista asiassa on ehkä se, että nainen on päässyt miehestään riittävän etäälle siten, ettei enää koe miehen pystyvän alistamaan häntä. Muutaman sadantuhannen euron menetys on hänelle sittenkin pieni menetys suhteutettuna siihen, että hän sai yli 20 vuoden jälkeen vapautensa.

Toisessa tapauksessa nainen tiesi miehellään olevan huomattavan omaisuuden, joka oli tosin hankittu yhdessä, mutta miehen omistukseen. Mies ei suostunut ositusneuvotteluissa ilmoittamaan omaisuutensa määrää, joka oli hankittu avioliiton aikana. Nainen luopui vaatimasta tasinkoa vain päästäkseen miehestään kaikin tavoin eroon. Menetys oli tässäkin tapauksessa noin 20 vuoden liiton jälkeen huomattava, luultavasti useita satoja tuhansia euroja. Tässäkään tapauksessa nainen ei surrut rahan menetystä, vaan iloitsi saamastaan lähes täydellisestä rauhasta. Entinen kumppani tosin pyrkii edelleenkin aika ajoin häiritsemään ex-puolisonsa rauhaa, vaikka siihen ei enää ole oikein muodollistakaan syytä, kun osapuolten lapset ovat jo täysi-ikäisiä ja kummallakin on muuten jo omat elämänsä uusine suhteineen.

Lapsen mielen väkivaltainen muokkaaminen
Lapsiriidoissa persoonallisuushäiriöinen pyrkii lähes poikkeuksetta muokkaamaan lapsen mieltä/tahtoa toiseksi kuin mikä se on luonnostaan. Älykkäät persoonallisuushäiriöiset pystyvät rakentamaan ja suunnittelemaan lapseen liittyviä riitaisuuksia hyvinkin pitkällä tähtäimellä, usein jo paljon aiemmin kuin toinen vanhempi on edes ymmärtänyt, että edessä on taisto lapsista. Tämä liittyy usein edellä käsiteltyyn teemaan eli haluun voittaa peli.

Kun persoonallisuushäiriöinen tajuaa, että parisuhteen loppu on lähellä, hän alkaa rakentaa tilannetta tulevaa eroa ja mahdollista oikeudenkäyntiä varten. Vaikka hän ei olisi aiemmin ollut juurikaan kiinnostunut lapsistaan, pelin voittamiseksi hän alkaa usein filmata kiinnostunutta; hän ottaa yhteyttä kaikkiin niihin tahoihin, jotka ovat lapsen kanssa tekemisissä ja esittää tarpeen mukaan huolestunutta tai kiinnostunutta. Samalla persoonallisuushäiriöinen syöttää lapsilleen ja lähiympäristölle värittynyttä/vääristynyttä tietoa toisesta vanhemmasta.

Kun narsistiseen persoonallisuushäiriöön kuuluu usein se, että häiriöinen on älykäs ja taitava toisten mielensisältöön uiva, filmi menee usein läpi. Pitkäaikainen näytelmä on totta niille, jotka eivät pysty tajuamaan häiriöisen ominaisuuksia ja bluffia, mikä on äärimmäisen vaikeata, ellei ole asiaan jollakin tavoin vihkiytynyt. On vaikea ymmärtää, että ihminen valehtelee, vaikka/kun hän kirkkain silmin valehtelee. Kyse on vähän samasta ilmiöstä, minkä kirjailija Mika Waltari toistaa useissa teoksissaan: ”Ihminen uskoo todeksi sen minkä haluaa”. Tämä kait pitää sisällään sen, että ihminen uskoo todeksi myös sen, mikä palvelee hänen omia tarpeitaan. Persoonallisuushäiriöisen ns. uhri on useimmiten kiltti ja herkkä ihminen, joka ainakin suhteen alussa kokee mielihyvää häiriöisen luonteen ”vahvuudesta”, joka todellisuudessa on pyrkimystä alistaa kumppani tai muu läheinen.

Älykkäät persoonallisuushäiriöiset pystyvät ymmärtääkseni ja havaintojeni mukaan muokkaamaan lastensa mieltä siten, että ulkopuolinen ei pysty sitä kovin helposti ymmärtämään. Asiantuntijankin (psykiatrin/psykologin) on usein vaikea havaita, milloin lapsen tahtoa on manipuloitu. Nämä asiat tulevat lapsiriidoissa useimmiten selvitettäviksi tai niitä pyritään selvittämään sosiaaliviranomaisten tekemissä olosuhdeselvityksissä. Valitettavasti niissä ei useinkaan päästä asian ytimeen eli siihen, mikä merkitys persoonallisuushäiriöisen luonteella on lapsiriitaan.

Älykkäätkin persoonallisuushäiriöiset käyttävät joskus alkeellisia manipulointikeinoja eli mm. puhuvat lapsille pahaa toisesta vanhemmasta. He pystyvät kuitenkin useimmiten tekemään sen verhotusti siten, että asiaan on esimerkiksi oikeudenkäynneissä vaikea puuttua.

Jotkut persoonallisuushäiriöiset ovat käyttäytymistavoiltaan onneksi niin alkeellisia, että heidän motiivinsa ja toimintatapansa ovat muun ympäristön helposti havaittavissa. He manipuloivat lastaan esimerkiksi sillä tavoin, että syöttävät lapselle tämän ymmärryskykyä vastaamattomia asioita: viisivuotias saattaa etävanhemman tapaamisen jälkeen puhua, että lähivanhempi on kiusannut etävanhempaa tai pieni lapsi käyttää puhuessaan ”ikävästään” etävanhempansa luo sellaisia aikamääreitä, joita hänen ikäisensä ei voi vielä hallita esimerkiksi erään nelivuotiaan tavoin: ”haluan olla isän luona vielä ainakin viikon”; tällaisia asioita ei voi tulla lapsen mieleen muutoin kuin syöttämällä.

Näytön hankkiminen ja esittäminen persoonallisuushäiriöisjutuissa
Vaikka monen oikeudenkäynnin todellinen syy on toisen osapuolen persoonallisuushäiriö ja siitä aiheutuvat kummallisuudet, ei persoonallisuushäiriöön voi oikeudenkäynnissä vedota kuin poikkeuksellisesti. Ensisijaisesti tämä johtuu siitä, että oikeudenkäynnissä ei ole erillistä merkitystä sillä, millainen ihminen on henkisiltä ominaisuuksiltaan. Ratkaisevaa on se, mitä on tapahtunut ja mitä pystytään näyttämään todeksi. Toinen hyvä syy pidättäytyä termin käytöstä oikeudenkäynnissä on se, että siitä voi helposti seurata kunnianloukkaussyyte. Olen uskaltanut vain kahdessa jutussa ottaa asian esiin suorasanaisesti. Toisessa vastapuolen ominaisuus tuli esiin hänen itsensä toimittamassa lääkärintodistuksessa ja toisessa käyttäytyminen oli niin häiriöistä, että riski kunnianloukkaussyytteen saamiseen oli pieni.

Persoonallisuushäiriöjutuissa on mielestäni keskeistä pyrkiä osoittamaan, että vastapuolen tarina ei ole tosi. Joskus se on vaikeaa. Onneksi usein käy kuitenkin niin, että kun valehtelee valehtelemisen perään (mikä on usein häiriöisen tapa, jopa siten ettei hän itse havaitse edes tekevänsä niin), tarina alkaa ontua ja tulee epäloogiseksi. Kun pystyy osoittamaan riittävästi tällaisia epäloogisuuksia, voi saada tuomioistuimen heräämään ja ihmettelemään, voiko toisen osapuolen sanomisiin ollenkaan luottaa.

Markku Salo
asianajaja, varatuomari
Turku